keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ystävällisyys on ilmaista, mikset siis vähän kehuisi

Olen onnellinen siitä, että minulla on sellainen työ, johon on ihana palata tauon jälkeen. Erityisen kivaa palaaminen on, kun huomaa muiden kaivanneen.

"OH MY GOD she is back!" kuului huudahdus yhden kuntosalin käytävän toisesta päästä. Yksi vakituisista osallistujistani näki minut ja tajusi minun palanneen. Huudahduksen jälkeen tämä osallistuja ja hänen kaverinsa juoksivat halaamaan minua ja kertomaan, miten paljon olivat kaivanneet minua. Eilinen tuntini tällä salilla oli hiljainen, ja kuulin näiltä osallistujilta, että osa ihmisistä oli ilmeisesti jäänyt pois sen takia, etteivät he tienneet minun palanneen. He eivät kuulemma olleet halunneet käydä sijaisteni tunneilla.

Myös yhdellä toisella salilla muutama osallistuja tuli halaamaan minua, koska he olivat niin iloisia siitä, että olin palannut. Kuvitelkaapa tämä Suomeen - osallistujat halaavat jumppaohjaajaa. Eikä kyse ole mistään kavereistani, vaan ihan vain tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat päättäneet harrastaa liikuntansa minun seurassani joka viikko.

Vielä kivempaa on palata jonnekin, jossa ei ole ollut todella pitkiin aikoihin. Sunnuntaina sijaistin bodyattackin salilla, jossa yhteen aikaan ohjasin säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Melkein vuoteen en ole ohjannut siellä mitään. Tunnilla oli muutama vanha osallistujani, jotka eivät peitelleet sitä, miten iloisia olivat nähdessään minut. Heidän lisäkseen tunnilla oli myös pari sellaista osallistujaa, jotka olen nähnyt vain muutaman kerran urani alkuaikoina - eli kaksi vuotta sitten. He kävivät tuon kaksi vuotta sitten parilla sijaistamallani bodyattack-tunnilla. Antamani vaikutus on ilmeisesti ollut erinomainen, sillä nyt sunnuntaina he tulivat luokseni innosta säteillen. "We saw your name on the schedule and decided to come. We always loved your attack classes! Why you don't come here anymore to teach?" he kehuivat ja kysyivät. Lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Olin hämmästynyt, että he edes muistivat nimeni.

Eilen lupasin mennä illalla sijaistamaan yhden cxworx-tunnin tällä samalla salilla, jossa en ole ikuisuuksiin ollut. Aluksi oli epäselvää, tarvitaanko minua vai ei, sillä tuntia joka toinen viikko vakituisesti ohjaava ohjaaja olisi myös voinut sijaistaa tunnin. Päädyimme kuitenkin siihen, että hän antaa tunnin minulle. Hän kirjoitti viestissään minulle tarvitsevansa lepoa ja sitten vielä perään oli lisännyt: "Besides, they LOVE you there!!" Varma oli, että lähdin sijaistamaan tuntia kohtalaisen iloisin mielin.
Ohjaamaan palaaminen tarkoittaa myös palaamista armottoman foam rollauksen pariin. Maanantaisin minulla on aikaa rullailla Googlella ennen tuntiani, sillä sen tunnin ja aiemman tuntini välissä on aikaa. 
Kuulostaako kovin amerikkalaiselta? Todennäköisesti kuulostaa. En osaa ajatella suomalaisia ryhmäliikuntaosallistujia halailemaan ohjaajaa, mutten oikeastaan osaa kuvitella heitä hirveästi kehumaankaan. (Vika voi toki olla vain minun mielessäni ja niissä saleissa, joissa olen Turussa käynyt jumppatunneilla.) Kehujen jakaminen ja myönteisten kommenttien viljely arkipäiväisissä tilanteissa on mielestäni kovin amerikkalainen - tai ainakin kalifornialainen - piirre.

Tällaisista amerikkalaisten jakamista kehuista voi varmasti olla montaa mieltä. Toiset sanovat niitä teennäisiksi. Ehkä ne joskus ovatkin. Sosiaaliseen kulttuuriin kuuluvia ne ainakin ovat. Harvoin olen kuullut kenenkään täällä valittavan spontaanisti ääneen jostain pikkuseikasta. En tiedä, mitä amerikkalaisen tai kenenkään muun ihmisen mielessä liikkuu, kun hän päättää sanoa ääneen kehun tai päättää olla valittamatta ääneen. Olisiko hänellä mielessä myös ilkeä kommentti, mutta hän päättää valita kehun? Vai näkeekö hän vain kehujen arvoiset asiat? Tai ehkäpä hän oikein etsii niitä? Ehkä joillekin amerikkalaisille (tai ihan vain joillekin ihmisille) on opetettu, että aina kannattaa sanoa jotain kivaa. Ehkä sellainen "jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, ole hiljaa" -oppi on unohdettu täällä, vaikka Suomessahan ainakin jokainen hississä oleva ihminen tuntuu kasvaneen tähän ajattelutapaan kiinni. En kannata teennäisyyttä, mutta positiivisuus ja myönteisyys mielestäni hyödyttää.

Amerikkalaisia parjataan mielestäni joskus vähän turhaan heidän "teennäisyydestään". Toki teeskentelyssä on huonot puolensa, mutta keskimäärin myönteisten piirteiden näkeminen ja ääneen toteaminen ei mielestäni ole haitallista. Kehut ovat ilmaisia. Ystävällisyys ei maksa mitään. Kaikille jää mukava fiilis ja tulee hyvä päivä, kun hiljaa olemisen tai negatiivisten asioiden sijasta sanotaan jotain miellyttävää.

Minun kaltaiselleni kohtalaisen pessimistiselle ihmiselle iloiseen ja positiiviseen maailmaan sujahtaminen on tehnyt hyvää. Työminäni - jumppaohjaajaminäni - on totta kai tietyllä tavalla erilainen kuin arkiminäni. Tai en ainakaan usko, että kukaan osallistujani koskaan arvaisi minun olevan kohtalaisen kova valittamaan, sillä he tuntevat minut aina hymyilevänä, energisenä ja iloisena ihmisenä. Minulta on kysyttykin monesti, miten jaksan aina hymyillä jumppasaliin saapuessani ja läpi tuntien, oli päivä tai kellonaika mikä tahansa. Mitään roolia en kuitenkaan vedä, ja työni synnyttämä ja liikunnan ilon jakamisesta saamani positiivisuus on muokannut myös sitä arkiminääni.

Positiivisuus on siis tarttunut minuun tavalla, jota ei ennen ollut olemassa. Löydän tilanteista ja asioista positiivisia piirteitä, viitsin puhua niistä ääneen ja annan kehuja. Joku voisi sanoa kalifornialaisen teennäisyyden tarttuneen minuun, mutta itse haluaisin puhua enemmänkin vain asenteesta joitakin arjen tilanteita kohtaan. Jos joku asia on hyvin, miksi siitä pitäisi olla hiljaa? Suomessa käydessäni totesin eräälle asiakaspalvelijalle kiitokseksi "loistavaa", sillä olin tyytyväinen hänen tekemäänsä ratkaisuun ja hänen antamaansa palveluun. Äitini seisoi vieressäni, kuuli kiitokseni ja sanoi minulle jälkikäteen, että "kukaan ei Suomessa sano loistavaa". Miksei sano? Se on hieno sana. Sanoin sen reissuni aikana myös uudelleen täysin luontaisesti Hesburgerin kassalle, sana vain vahingossa tuli suustani. Se nyt vain oli loistavaa, että ketsupit löytyivät selkäni takaa.
En ole (muistaakseni) käynyt Hesessä sen jälkeen, kun muutin Turusta Kaliforniaan, enkä Turussa asuessanikaan käynyt siellä usein. Aikaa edellisestä kerrasta oli siis varmaan lähemmäs neljä vuotta. Ruoka ei ansainnut "loistavaa"-kehua. Itse asiassa olin aika pettynyt, mutta mieheni mielestä odotukseni olivat vain ihan liian korkeat heselaadulle. 
Seuraavan kerran siis, kun sinä lukija tykkäät jostain asiasta, koitapa sanoa se ääneen ja katso, miltä tuntuu. Ylistyssanoja ja superlatiiveja ei tietenkään kannata turhaan viljellä koko aikaa, mutta jos asiat menevät hyvin, kannattaa se tuoda ilmi ääneen. Jos tykkäät tuntemattoman kengistä, mikset kehuisi niitä ääneen ohimennen? Jos olet kaivannut jumppaohjaajaasi ja pidät hänen tunneistaan, kerro se hänelle. Jos ystäväsi uusi hiustyyli on onnistunut, ilmoita siitä ääneen. Tällaiset toimet eivät maksa sinulle mitään, mutta antavat ehkä muille loistavan loppupäivän.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

(Turku) Suomi ulkosuomalaisen silmin

Ulkosuomalaisen on varmasti melkein mahdotonta selittää aina Suomessa asuneelle sitä, miten erilaiselta mutta kuitenkin niin samanlaiselta Suomi tuntuu ja näyttää ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. Monet kaverini ovat kysyneet aiemmin Suomi-reissuillani ja myös nyt tällä viimeisimmällä reissullani, tuntuvatko Suomi ja Turku ihan tuppukyliltä Piilaaksoon verrattuna. Joka kerta olen järkyttynyt tästä kysymyksestä - enkö ole täällä blogissani tuonut jo monesti esiin, miten Piilaakso on oikeasti aika maaseutua? Jos Suomen moottoriteitä ei oteta lukuun (oikeasti, missä kaikki autoilevat ihmiset ovat?!), Suomi ei tunnu miltään tuppukylältä. Turkukin näyttäytyy minulle sellaisena suurcityna ja trendikkäänä kaupunkina että huh huh. Ja tässä ei ole ironiaa laisinkaan, vaikka jotkut kaverini niin luulivatkin. Olen ihan tosissani. Olen maininnut tästä jo aiemminkin.
Ihana kaunis Turku. Mitä nyt tuo Aurajoki on kohtalaisen kamalan värinen. 
Fakta siis on, että ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen oma kotimaa näyttäytyy erilaisena kuin silloin, kun sieltä lähti. Vaikka lähdöstä minun kohdallani on vain parisen vuotta, eikä mitään vuosikymmentä. Toisaalta Suomi on kuitenkin minulle se sama maa, joka se oli lähtiessäni. Se on tuttu, vaikka unohdankin punnita vihannekset kaupassa ja vaikka mieheni tekeekin U-käännöksen Helsingin ydinkeskustan laitamilla ennen kuin muistaa, ettei Suomessa pahemmin saa tehdä U-käännöksiä (Piilaaksossa ne ovat yleisiä ja niitä pitää tehdä lähes päivittäin määränpäähänsä päästäkseen). Mutta ulkomailla asutut vuodet aiheuttavat sen, että vanhastaan tutut seikat saattavat hyppiä silmille. Niin minulle ainakin käy joka kerta Suomessa käydessäni.
Elämä Aurajoen varrella oli huomattavasti eläväisempää näin kesällä kuin helmikuussa, jolloin viimeksi tutkailin tilannetta. Tässä kuvassa elämä on kyllä rajattu pois.
Tässä koottua listaa siitä, mitä asioita en voinut olla huomaamatta ja ihmettelemättä Turussa ja Suomessa:


  • Moottoriteiden (ja muidenkin teiden) varret ovat älyttömän puhtaita. Ei ole roskia eikä roskapusseja, ei limsa- ja kahvimukeja tai ruokakääreitä eikä ihmisten heittämiä vanhoja huonekaluja, patjoja tai kenkiä. Näitä kaikkia em. tuotteita nimittäin näkyy piilaaksolaisilla ja kalifornialaisilla moottoriteillä. Jotkut ulkosuomalaiset usein puhuvat kaihoisaan sävyyn Suomen puhtaasta luonnosta. Minä olen usein ihmetellyt, missä teltoissa ja maaseuduilla porukka oikein on Suomessa asunut. Minä ainakin olen asunut isossa suomalaisessa kaupungissa, jossa puhdasta luontoa ei kyllä ole ollut tarjolla niin paljoa, että voisin sanoa sitä kaipaavani. Mutta jos puhtaalla luonnolla tarkoitetaan roskattomuutta, niin yhdyn tähän muiden ulkosuomalaisten Suomen puhtautta hehkuttavaan kuoroon!
Puhdas Aurajoen ranta. Mitä nyt kännikalat jättivät jälkeensä tölkkejä, pulloja ja pitsalaatikoita.
  • Moottorietiet ovat myös todella hyvässä kunnossa. Kaliforniassa on USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet, olen kuullut sanottavan. Monesti motareilla ajaessa on sellainen olo kuin rengas olisi täysin puhki, sillä tiet ovat niin huonossa kunnossa. Suomessa ajo kulkee kuin silkillä. Sillä, että Suomessa motareilla ei tunnu ajavan kukaan ja Kaliforniassa taas ajavat miljoonat ja miljoonat autot päivittäin, ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä. ;) 

  • Myös julkiset vessat ovat todella puhtaat. Vaikka ekoina kertoina suomalaisissa julkisissa vessoissa asioidessani käteni automaattisesti hapuilikin seat coveria eli istuinsuojaa ennen pöntölle istumista (Kaliforniassa jokaisessa itseään kunnioittavassa julkisessa vessassa on tarjolla näitä suojia), Suomi-vessassa käyminen on keskimäärin hygienian kannalta helppo kokemus. Asiat oli tehty pönttöön eikä istuinrenkaalle roiskien, pöntöt oli aina vedetty, vessapaperia oli tarjolla, eikä kukaan ollut käyttänyt lattiaa roskiksena. 

  • Hyvää lounasta saa halvalla. Kävin salaattibuffetissa, se maksoi 9,80 euroa. Sitten kävin trendikkäässä ravintolassa syömässä lounasannoksen, sekin maksoi alle 10 euroa. Piilaaksossa alle kympillä saa vain pikaruokaa tai jonkun burriton lounaaksi. Jopa astetta paremmat fast foodit maksavat yli kympin. 
Lounaista ei nyt ole kuvaa, mutta munkkirinkilöitä tuli syötyä jälkkäriksi (ja alkupalaksi, haha) useammin kuin vain kerran.
  • Turussa ulkoillaan iltaisin todella paljon. Tätä ihmettelin jo heti ensimmäisenä iltana, kun ajoimme lentokentältä Turkuun keskustan läheisyyteen äitini luo. Keskustan laitamilla vastaan tuli koko ajan ihmisiä urheilutamineissa ja ulkoiluvaatteissa, ja oikein ihmettelin miehelleni ääneen, mikä ihmeen urheilutapahtuma on menossa. Sama toistui joka ilta. Siinä tuli itselle aika laiska olo. Toki Piilaaksossakin ulkoillaan paljon, mutta täällä ihmiset ajavat helposti kukkuloille ja puistoihin (toki asuinpaikasta riippuen) tai kävelevät jossain traililla, joten porukka ei keskity teille niin paljon. Turun meno oli sitä paitsi huomattavasti urheilullisemman näköistä, jos vertaa siihen kävelyporukkaan, joka ravaa täällä meidän kodin lähellä iltaisin normiarkivaatteissaan. 

  • Toisaalta Turun kesäiset illat tuntuivat olevan aika viinaan meneviä. Fantasiasuomimaailmassani olin kaivannut Turun kesäiltoja Aurajoen rannassa ja jokilaivoja. Totuus löi nopeasti päin kasvoja, kun tajusin unohtaneeni kaljaa ja siideriä jokirannassa vetävät alaikäiset ja ne keski-ikäiset, jotka eivät kuluneista vuosista huolimatta ole oppineet tunnistamaan, missä kohtaa kannattaa lopettaa se alkoholin kittaaminen. Meininki oli ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta kyllä se alkoholiin keskittyminen pisti aika pahasti silmään. Moista örveltämistä ja kännissä heilumista kun ei pahemmin Piilaaksossa näe (San Franciscosta en tiedä, koska en koskaan käy siellä iltaisin). 
Jakke Jokilautta, yksi Turun erikoisuuksista. Aurajokea edestakas reissaava lauttabaari. Viinaanmenevyys muuten tarttuu, sillä kävin kaverini kanssa kittaamassa yhden viinipullon puoliksi jokilautalla sen jälkeen, kun olimme jo istuneet monilla jokilaivoilla. 
  • Mutta sitten toisaalta känniset eivät autoile kotiin. Tankojuoppous on mielestäni huomattavasti pienempi paha kuin rattijuoppous. Turun iltoja kruunaavat bussit, joita suhaa keskustasta jokaiseen suuntaan useita ja usein. Tätä yksityisautoiluun tottunutta alkoi lähes heikottaa.

  • Monessa kulmassa haisee tupakka ja ilmeisesti tupakointi on vielä(kin) ihan normijuttu Suomessa. Meinasin saada sätkyn, kun tajusin, että terassilla (eli ravintolassa?!) saa polttaa. Kaverini saattoivat vähän ihmetellä, miksei muka saisi. Piilaaksossa haisee vain kannabis.
Turun keskiaikamarkkinoissa on eksoottista menoa niin turkulaisille, turisteille kuin ulkosuomalaisillekin. En kyllä maistanut tätä possua.
  • Tupakan hajun lisäksi kulmissa kuuluu paljon kiroilua. Voimasanat tuntuvat olevan turkulaisille kätevä tapa tehostaa kommunikointia. Ja se tapa muuten tarttuu, mutta ikävän kuuloista se on. En ole varmaan koskaan kuullut kenenkään kiroilevan Piilaaksossa, ellei kevyttä voimasanaa darn lasketa ja senkin kuulin keskilännestä Kaliforniaan muuttaneen suusta. (Tähän toki voi vaikuttaa se porukka, jonka seurassa kuulen englantia, ja tilanteet. Mistäs minä tiedän.) 

  • "Suomalaiset ovat yrmyjä ja hiljaisia eikä kukaan juttele tuntemattomille", ulkosuomalainen muistelee. Paitsi humalassa kesäilloissa kyllä jutellaan. Kaljajonossa ainakin.  
Kummal pual jokke on oikke pual jokke? Kysy sitä turkulaiselta. Minä en muuten osaa tuota Turun murretta, sillä en oikeasti ole mikään turkulainen.
  • Ruokakaupan kassat ovat niin tehokkaita, että hyvä jos ulkosuomalainen pysyy perässä. Mitä mitä, minulta ei kysytty, onko minulla suunnitelmia viikonlopulle? Kukaan ei pakannut kamojani? Piilaaksossa kassat ovat pääsääntöisesti tajuttoman hitaita. 

  • Suomalaiseen asiakaspalvelijaan voi myös luottaa: Kävin sulkemassa suomalaisen kännykkäliittymäni, joka on roikkunut mukanani lähes käyttämättömänä yli kolme vuotta. Operaattorin putiikissa käymisen jälkeen olin varma, ettei liittymää ole suljettu, vaikka työntekijä sanoi sulkeneensa sen heti. Eihän asiakaspalvelijaan voi luottaa, sanoo piilaaksolainen. Ei kukaan kuitenkaan tee sitä, mitä lupaa, ja samaa asiaa pitää käydä hoitamassa ainakin kolme kertaa, sanoo amerikkalaiseen menoon tottunut. Olin totta kai väärässä. Voi kunpa voisin tuoda suomalaiset asiakaspalvelijat mukanani Piilaaksoon. Paikallisen amerikkalaisen liittymäni putiikissa olisi ensinnäkin vierähtänyt yksinkertaisen asian kanssa ainakin kaksi tai kolme tuntia. Toiseksi viikon kuluttua asiakas olisi tajunnut, ettei asia tullut hoidetuksi ja edessä olisi uusi parin tunnin reissu. (En liioittele - olen kokenut tämän. Useasti.) 
Aurajoki tuntuu elävöityneen huomattavasti sitten sen ajan, kun minä asuin Turussa. Siellä menee vesibusseja ja vaikka mitä. Kova trafiikki.
  • Suomalaisissa asiakaspalvelutilanteissa nyt ei muutoinkaan mitään roskaa jauheta, vaan asiat hoidetaan ja se siitä. Pidän tehokkuudesta, mutta toisaalta olisi myös ihan kiva, jos asiakaspalvelija tervehtisi. Olemme kuitenkin ihmisiä kaikki, itsepalvelukassat ovat sitten erikseen. 

  • Kevyt liikenne huomioidaan Turussa hyvin. En ikinä olisi uskonut sanovani näin, sillä pyöräilin Turussa asuessani monia vuosia, jopa ympäri vuoden, ja pelkäsin usein henkeni edestä. Mutta kun tulee Piilaaksosta, jossa puolet autoilijoista tuntuu unohtaneen, että kävelijöitä ja pyöräilijöitä on edes olemassa, turkulaiset autoilijat vaikuttavat erittäin huomaavaisilta. Suojatietkin on merkattu kauniisti ja selkeästi. Eikä kukaan aja ylinopeutta. (Huomioitava on, että Piilaakson eri alueissa on myös eroja. Esimerkiksi Palo Altossa on paljon kevyttä liikennettä ja se varmasti huomioidaan siellä huomattavasti paremmin kuin jossain oman asuinalueeni, North San Josen, toimistoalueilla.) 
Ei uskoisi olevansa Turussa...
  • Sunnuntai-illat Suomessa ovat kuolleita ostosmielessä. Olimme pk-seudulla sunnuntaina illalla, ja ostoskeskus ilmoitti kello 17:45 menevänsä kiinni vartin kuluttua. Mitä ihmettä - kuudelta illalla? Sen jälkeen yritimme etsiä kotipizzaa ja nekin olivat menneet kiinni kuudelta. Samoin monet ruokamarketit. Luulin, että tästä vanhanaikaisesta tavasta olisi päästy eroon Suomessa, mutta ilmeisesti ei? Tai ehkä syy oli vain kesä...

  • ... Nimittäin lämpimänä kesäsunnuntaina ostarilla ei ollut ketään!? Paikka oli lähes autio. Minua huvitti paljon, nimittäin lämmin viikonloppupäivä Piilaaksossa tarkoittaa sitä, että kaikki ostarit ovat viimeistä parkkipaikkaa ja laitonta parkkeerausta myöten täynnä populaa. Itse asiassa ei tarvi olla edes lämmin päivä, ihan vain viikonloppupäivä riittää siihen, että ihmiset ovat ostareilla. Mutta niinhän se olikin, että kun Suomessa on kaunis ja lämmin kesäpäivä, siitä täytyy heti nauttia. Olin unohtanut. 
Vanha Wärtsilän alue, nykyään (kalliiden?) uusien asuntojen työmaa. Ilmoitin miehelleni, että jos koskaan muutamme takaisin Turkuun, voisin muuttaa vaikkapa tuolle alueelle. Voi kyllä olla, ettei irtoisi rahaa niihin kämppiin. :D
  • Ja kyllä, minä shoppailin Suomessa vaatteita. Monet kaverini varmasti unelmoivat USA:ssa shoppailusta halvempien hintojen ja paremman valikoiman takia, mutta voin kertoa, että halvalla hinnalla irtoaa yleensä halpaa laatua. Amerikkalaiset edulliset vaatteet ovat välillä vähän kertakäyttöisen tuntuisia (tai sitten shoppailen väärissä kaupoissa?). Lindex, Vero Moda, Vila, Gina Tricot ja niin edelleen näyttäytyvät minulle nyt ihan uudessa valossa. Niistähän saa kohtalaisen kestävää tavaraa kohtalaisen edullisesti. Enkä muuten ikinä olisi ennen Kaliforniaan muuttoa ostanut Lindexistä mitään muuta kuin ehkä alusvaatteita ja Gina Trikoon teinitrikookamaa en voinut sietää. Nyt vain kadehdin kavereitani, jotka voivat ostaa vaatteensa tuollaisista paikoista aina. Piilaaksosta löytyy tietääkseni vain H&M ja Zara ja niidenkin valikoima on valittu amerikkalaista silmää miellyttäväksi. Aitoa merinovillaa oleva villatakkikin piti hakea Stockmannilta, koska kolmessa vuodessa olen läpikäynyt kolme amerikkalaista "villa"takkia eikä niistä ole ollut mihinkään. Jotain Filippa K:n laatua on täältä ihan turha etsiä, ellei sitten lähde selvästi kalliimpiin liikkeisiin. 
Yksi aamu jetlagissa lähdimme mieheni kanssa ulkoiluttamaan vanhaa rakasta mäyräkoiraamme, joka nykyisin on äitini mäyräkoira. Olimme liikkeellä aamuseitsemän jälkeen, jolloin ruotsinlaivat saapuivat satamaan. Joskus jetlag ajaa kauniisiin tilanteisiin ja maisemiin.
  • Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpinä: ne trendikkäät ihmiset. En vain pääse yli niistä. Ei näy yoga pantseja eikä flipflopeja arki- ja iltapukeutumisessa. Hyvä, että jätin omani pakkaamatta ja ehostin valikoimaani niillä ruotsalaisilla veromodilla ja muilla. ;) 
Tätä herraa on kyllä aina vain niin ikävä. <3 Elämäni vaikein päätös jättää yksi perheenjäsen taakse, mutta ehdottomasti oikea päätös. Herralla kun oli vähän terveysvaivoja.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Matka kohti Green Cardia, osa 6: Green Cardit kädessä!

Nyt olemme viimein saaneet fyysiset Green Cardit käsiimme. Haimme korttimme sunnuntaina Espoosta kauppakeskus Sellosta. Kaverimme olivat napanneet ne mukaan postilaatikostamme, kun he tulivat omalle reissulleen Suomeen. En muuten ole koskaan aiemmin käynyt Sellossa. Nyt sillä on aina mielessäni oma pieni sopukka.
Sellossa kääntymässä nopeasti. 
Tällaiset kuoret löytyivät kavereiden laukusta keskellä yhtä Sellon vaatekauppaa. Äitini mielestä on uskomatonta, että näin tärkeitä kortteja lähetellään tavallisessa amerikkalaisessa postissa eikä kirjattuina kirjeinä. Mutta USA:ssa nyt postitellaan kaikenlaista, jopa isoja shekkejä.  
Green Cardiemme saaminen Suomeen oli nyt sitten loppujen lopuksi oikein sulavaa. Onneksi ehdimme jättää postilaatikon avaimen kavereille ja onneksi he olivat tulossa Suomeen. Vaikka olisimme varmaan päässeet takaisin Yhdysvaltoihin ilman niitä fyysisiä vihreitä korttejakin Combo Cardimme (AP-statuksen) kanssa, halusimme mennä mahdollisimman vähällä stressillä. Combo Cardeilla USA:aan meneminen tarkoittaa (lähes?) automaattisesti ylimääräistä tarkistusta, johon meillä ei ole intoa pitkän lennon jälkeen, jos helpommallakin pääsee. Sitä paitsi kun lakifirmamme sanoi, että GC:t on parasta vain saada käsiinsä ennen USA:an palaamista, niin näimme parhaaksi toimia näin, kun se kerta oli helppoa.
Green Card eli vihreä kortti on oikeastikin vihertävä. Kortin mukana tuli tuollainen ohut paperinen kuori, joka tekstin mukaan suojaa korttia elektroniselta hyökkäykseltä. Vähän ihmettelimme tuota, mutta kieltämättä Vihreän Kortin takapuolella on isot hologrammit ja jotain tietoa sinne on varmaan tallennettu. Silti aika huvittava kuori.
Nyt on sitten Green Cardit. Olemme virallisesti Permanent Resident eli vakituisia asukkaita ja ihan kunnon maahanmuuttajia. Saamme asua ja työskennellä Yhdysvalloissa niin kauan kuin mieli tekee. Tai no, Green Cardit ovat voimassa 10 vuotta ja sitten ne pitää kyllä uusia. Me luulimme voimassaoloajan olevan vain viisi vuotta, mutta mukava yllätys tämä kymmenen. Eipähän tarvitse heti murehtia uusintaa. Äänestää greencardilainen ei muuten saa, äänen antamista varten pitäisi olla kansalainen.
Korttien mukana tuli uuden maahanmuuttajan infolehtinen. Netistä saa ladattua oppaan, jossa neuvotaan siinä, miten sopeutua Yhdysvaltoihin. Neuvoja löytyy esimerkiksi siihen, miten löytää työpaikka ja hoitaa terveysvakuutus. Onneksi meillä nämä ovat jo kondiksessa. Green Cardin voi siis tosiaan saada monella eri tavalla, eikä kaikilla saajilla ole välttämättä mitään töitä valmiina. 
Koimme muuten pienen järkytyksen, kun näimme Green Cardeissamme olevat valokuvat. Silloin aikoinaan hakemukseen liitettiin kuusi valokuvaa per hakija. Luonnollisesti luulimme, että nämä valokuvat ovat ne, jotka korttiin tulevat. Vähän siis panostimme kuviin, hiukset oli hienosti ja ryhtikin nostettu. Mielestäni saimme oikein onnistuneet kuvat. Mutta arvatkaapa vain, päätyivätkö nuo kuvat niihin kortteihin? No eivät näköjään. Jostain käsittämättömästä syystä hakemukseen piti liittää 6 valokuvaa, mutta sitten korttiin lätkäistäänkin valokuva, joka otettiin ohimennen ja nopeasti sormenjälkien antamisen yhteydessä. Minulla on kuvassani kaulahuivi, miehelläni auki oleva talvitakki, jonka kaulus on pystyssä. Minä kun luulin, että virallisia valokuvia koskevat tarkat ohjeet ja rajoitukset. Ja niinhän niitä koskevatkin - paperilla ainakin. Näköjään käytännössä kuva saa olla minkälainen tahansa.

Nyt saan sitten tuijotella seuraavat 10 vuotta kuvaa, johon on panostettu tasan nolla sekuntia. Olisipa joku kertonut minulle siitä, mikä kuva korttiin päätyy, mutta toisaalta ehkäpä joidenkin korteissa onkin yksi niistä kuudesta alkuperäisestä kuvasta, ei mikään random-kuva. Eikä sillä kuvalla kai lopulta ole väliä, parempi kuva minulla nyt on kuin ajokortissani. DMV:n toimistolla otetaan aina ihan kamalia kuvia ajokortteihin.
Kävimme pk-seudulla tapaamassa myös kavereita. Yksi kaverini, jota en ole nähnyt kolmeen ja puoleen vuoteen, tarjosi meille ihanan suomalaisen kokemuksen: mansikkakakkua takapihalla auringonpaisteessa ja kahvia muumimukeista. 
Suomi-loma on nyt tullut päätökseensä. Lähdemme tänään tiistaina takaisin kotiin Kaliforniaan. Pääsemme siis saapumaan Yhdysvaltoihin heti näin uusien Green Cardien kanssa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kaveritreffit Tampereella

Olen kuullut ja lukenut joidenkin ulkosuomalaisten valitusta tyyliin näin: "Itse sitä tulee Suomeen niin ja niin monen tuhannen kilometrin päästä ja sitten muut eivät vaivaudu edes vähän vastaan, vaan olettavat sinun juoksevan ympäriinsä." Joitakin kotimaassa vierailevia ulkosuomalaisia nyppii se, että sukulaiset, kaverit ja kummin kissan kaimat olettavat automaattisesti ulkosuomalaisen Suomen reissullaan tulevan käymään. Kaikki nämä sukulaiset, kaverit ja ne kaimat eivät välttämättä kuitenkaan itse ole valmiita liikkumaan yhtään vastaan tai fiksailemaan omia aikataulujaan.
"Jee juna!" tekstasin aamulla kaverilleni, joka omalla tahollaan oli myöskin menossa junaan. "On vissiin vähän aikaa siitä, kun viimeksi junailit Suomessa?" kaverini naureskeli vastaukseksi. Onhan siitä. Melkein neljä vuotta. 
Minulla ja miehelläni on hyvin onnellinen tilanne: meidän perheenjäsenemme ja kaverimme ovat oikeastaan kaikki Turussa tai lähialueen pikkukunnissa, vain pari kaveria asuu Helsingin suunnalla. Mutta yksi vanhimmista kavereistani asuu entisessä kotikaupungissani Vaasassa, josta muutin teini-ikäisenä Turkuun.
Vaasaan saakka en päässyt, mutta näissä maisemissa vietin tiistaini. Tamperehan se siinä.
En ole nähnyt tätä kaveriani melkein neljään vuoteen. (Itse asiassa viimeksi, kun olin junassa Suomessa, olin menossa vierailemaan juurikin tämän kaverini luona.) Valitettavasti Turun ja Vaasan väliä ei ihan helposti yhden päivän aikana matkata edestakaisin, eikä yövierailuihin ollut oikein mahdollisuutta. Mutta ei hätä ole minkään näköinen. Kun on iso tarve nähdä ja kun molemmat ovat motivoituneita ja valmiita tulemaan vastaan, niin kuviot saadaan kyllä järjestymään. Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että matkasimme molemmat tahoillamme saman pituisen matkan - ja päädyimme Tampereelle.
Mikäs se tuolla ollessa. Oli kyllä viileää ja vähän sateistakin.
Tamperelaista taidetta, joka vetosi myös tähän vale-turkulaiseen.
Takana on siis kiva päivä Tampereella. Tapasimme rautatieasemalla puolenpäivän aikaan, kävimme lounaalla, joimme vähän kaljaa, kävelimme ympäriinsä, nautimme jätskiä Tammerkosken rannalla, maistelimme lonkeroa (en muistanutkaan, ettei kyseinen juoma ole mitenkään erityisen hyvää minun makunystyröissäni, hyhh) ja menimme kahvilaan syömään kakkuja. Aikamoinen herkkupäivä siis ja hyvässä seurassa! Illalla kahdeksan aikoihin olin jo takaisin Turussa, kaverini noin puoli yhdeksän aikaan Vaasassa. Tehokasta toimintaa.
Panimoravintolassa piti vähän maistaa olutta, vaikken sellaista kyllä oikeastaan ikinä missään juo.
En ole muistaakseni aiemmin Suomi-lomillani juonut lonkeroa enkä aio juoda enää jatkossakaan.
Sen sijaan tällaista pätkis-juustokakkua voisin maistaa vaikka joka viikko. Kaverini nautti leivoksen, jonka etuliitteenä oli sana "amerikkalainen". Oltiin siis vähän toistemme vastapainona. 
Vaikkei oltaisi nähty vuosiin ja vaikka välissä olisi normaalisti tuhansia kilometrejä, isoja meriä ja muita maita, joidenkin kanssa sitä vain juttu luistaa kuten ennenkin. Kiitos ihana kaverini piristävästä päivästä!
Tampere on vissiin jonkinlainen munkkikaupunki vai mitä ihmettä? Nyt jäi munkit syömättä, mutta onneksi söin yhden jo heti ekan Suomi-päivän aikana. Nutturani ei kyllä löysty millään. 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kun kalifornialaistunut ulkosuomalainen vierailee Suomessa, moni asia voisi mennä vähän pieleen...

Suomalaisuutta ei toistaiseksi ole saanut pois tästä suomalaisesta, mutta kyllä sitä vain törmää tilanteisiin, joissa tajuaa vieraantuneensa suomalaisesta arjesta ja elämästä ainakin jonkin verran. Kaliforniassa asuva ulkosuomalainen saattaa Suomessa vieraillessaan esimerkiksi...


  • ... tervehtiä englanniksi kanssakerrostaloasujaa ennen kuin muistaa, että on paikassa, jossa ihmiset todennäköisesti puhuvat suomea. Ensimmäinen erhe oli varmaan vain jo se tervehtiminen ylipäänsä. :D

  • ... tervehtiä lenkillä tuntematonta vastaantulijaa hymyllä ja nyökkäyksellä ja jopa pienellä sanalla. Yksi turkulainen taisi pelästyä ja pahasti. 

  • ... pyytää anteeksi englanniksi, kun vahingossa osuu ohikulkijaan Turun Keskiaikamarkkinoilla.

  • ... ylipäänsä pyytää anteeksi, kun vahingossa vähän hipaisee ohikulkijaa.
Onneksi tuli kalifornialaisen kotoinen olo, kun näköjään nykyään Suomessakin on pussissa olevaa salaattia ja maitotölkeissä korkit. Salaatti ei sentään ollut valmiiksi paloiteltua ja pestyä, kuten Kaliforniassa. 
  • ... miettiä, mistä pankkiautomaatista saa nostettua rahaa, ennen kuin muistaa, ettei eri suomalaisilla pankeilla ole omia erillisiä automaatteja, vaan siitä yhdestä automaatista voi nostaa aina lisämaksuitta, oli pankki mikä tahansa. 

  • ... viettää suihkussa tovin jos toisenkin ennen kuin hoksaa, että hei - tämän suihkunhan saa otettua käteen, jolloin peseytymisestä ja huuhtelusta tulee huomattavasti helpompaa.

  • ... kääntyä punaista päin oikealle liikennevaloissa ennen kuin tajuaa sen olevan laitonta. Mutta miksi ihmeessä siinä risteyksessä pitäisi tönöttää tilaa viemässä, kun kerta oikealle olisi täysin vapaa risteys kääntyä mutkattomasti?

  • ... ajaa ylinopeutta moottoritiellä ennen kuin muistaa nopeusrajoitusten oikeasti olevan rajoituksia, joita ihmiset lainkuuliaisesti noudattavat. 
Amerikkaruoka on valloittanut Suomea entistä enemmän. Turussa tuntuu olevan monessa uudessa (trendi)ravintolassa kauhea määrä erilaisia burgereita ruokalistoilla. Mikä juttu sekin on? Ja miksi? Haluan ihanaa suomalaista ruokaa enkä mitään burgereita...
  • ... melkein lähteä jumppaan äitin luota jumppakengät jalassa ennen kuin muistaa, että Suomessa sisäliikuntakengät ovat sisäliikuntakengät ja ne vaihdetaan jalkaan vasta siellä kuntosalilla. 

  • ... odottaa kassalla sitä, että kassa tai pakkaajatyöntekijä auttaisi ostosten pakkaamisessa ennen kuin muistaa, että ostokset pitää ihan itse pakata ja ettei mitään pakkaajatyöntekijöitä edes ole (paitsi ehkä jouluna isoissa marketeissa). 

  • ... ihmetellä roskisten edessä, miten ihmeessä kierrätetään. On roskat ja sitten kierrätettävät. Kaksi roskista siis. Mitäs ne kaikki muut roskalaatikot olivatkaan...?

  • ... jättää hedelmät punnitsematta, koska nehän punnitaan kassalla.
Korvapuusti kokosarjaa amerikkalaisen iso. Tuli kotoinen olo tästäkin. Muistelin kaikkien herkkujen Suomessa olevan mikkihiirelle tarkoitettuja, mutta näköjään muistin väärin. 
  • ... kieltää koiraa pissaamasta tolppien ja lyhtypylväiden juureen, kunnes huomaa jokaisen vastaantulijan koiran pissaavan juuri niihin paikkoihin. (Ennen kuin joku kysyy, niin tietääkseni koirien pissattaminen pylväiden juureen ei edes ole Piilaaksossa kiellettyä, mutta ei siellä kyllä pahemmin mitään katuvalojakaan ole joka metrin välein, haha. Eikä minulla edes ole koiraa siellä. En siis tosiaan tiedä, mistä tämä kieltäminen yhtäkkiä ilmestyi mieleeni.)

  • ... seistä ravintolan ovella kauan ihmetellen, miksei kukaan tule palvelemaan, kunnes huomaa, ettei mitään pöytiin saattajaa ole, vaan pöytiin vain mennään itsenäisesti.

  • ... ihmetellä lyhytsanaista palvelua ravintolassa (tarjoilijan ilmestyessä ainoastaan kysymään "Ja mitäs saisi olla?") ja julistaa palvelun tylyksi ennen kuin ehtii muistaa, että Suomessa vain mennään heti asiaan sen kummempia turhia löpisemättä.


Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet minulle tällä reissulla. Osa on tapahtunut aiemmin. Punaista päin ei kukaan onneksi ole oikeasti kääntynyt, mutta melkein kyllä. 

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Attack your jet lag!

Monilla ulkosuomalaisilla on varmasti jokin tietty juttu, jonka haluaa tehdä nopeasti Suomen vierailun alkaessa. Minulla se on Les Millsin tuntien paikantaminen ja niille meneminen. Kävin tunnilla jo heti eilen eli ensimmäisenä päivänäni Turussa.

Valittelin tuossa aiemmassa Suomen reissua koskevassa postauksessani sitä, kun pitkän sairauslomani jälkeen liikuntaani tulee taas tauko Suomen loman aikana. Kommenteissa kysyttiin, miksi matka Suomeen ja liikunnan harrastaminen sulkisivat toisensa pois. No eiväthän ne tietenkään sulje. Olin vahingossa poistanut joitain pätkiä tekstiä muokatessani, enkä ollut kirjoittanut ajatuksiani uudelleen ylös. Jo kahden aiemman Suomi-reissun kohdalla selvitin jo ennen matkaa, mistä löydän haluamani Les Millsin -tunnit, ja niin tein nytkin. Liikunta on minulla parasta lääkettä jetlagiin, enkä mielelläni yritä selvitä paria päivää pidempää ilman jumppatunteja, ellei ole tärkeitä syitä. (Mutta tietenkään liikunnan harrastaminen ei ole täällä mahdollista siinä mittakaavassa kuin kotona, minkä takia koen liikuntaani tulevan sen tauon, josta edellisessä postauksessa mainitsin.)

Kun tutkailin Turun kuntosalien jumppa-aikatauluja, törmäsin ilmiöön nimeltä kesäaikataulut. Olin aivan unohtanut, että tällainenkin kuvio on olemassa. Juhannuksen jälkeen puoli Suomea tuntuu menevän kiinni, näköjään kuntosalien ryhmäliikunnat mukaan lukien. En muistanut tätä, kun olen jo tottunut siihen, että Piilaaksossa on samat aikataulut ympäri vuoden pieniä juhlapäivämuutoksia lukuun ottamatta. Ilmeisesti Suomessa kesällä ei haluta jumpata niin paljoa. Toisaalta miksi haluttaisikaan, kun kerta Suomen kesä on niin lyhyt ja ulkona on paljon kivempi liikkua kuin sisällä...

Onneksi tunteja sentään löytyy, ja eilen kävelinkin sitten neljä kilometriä päästäkseni BODYATTACK-tunnille. Attackin takia olisin kävellyt varmaan vaikka kymmenen kilometriä, vaikka painoihan se aikaerorasitus päälle. Tunti oli vähän ennen kuutta illalla, ja siinä kohtaa piti valita, jääkö zombiena sisälle äidin luokse vai lähteäkö vain reippaana matkaan. Kannatti lähteä, sillä bodyattackista sai iltaan energiaa! 
Bodyattack pelastaa hetken kuin hetken, oli aikaerorasitus tai ei. "Attack your jetlag" on uusi mottoni! (Kuva otettu Facebookista, jossa se on ollut jaossa ohjaajien ryhmässä. Alkuperäinen lähde näkyy kuvasta.)
Jumppatunneilla käyminen Suomessa on minulle hauskaa ihan vain siitäkin syystä, että pääsen kuulemaan, miten niitä lajeja, joita itsekin ohjaan, vedetään suomeksi. Olen käynyt tunneilla vuosia ennen muuttoani totta kai, mutta en kai minä silloin kiinnittänyt tuollaisiin asioihin mitään huomiota - suomen kieli oli oletusarvo, ei sitä tarvinnut ajatella. Joskus liikkeiden nimissä tulee nykyään hauskoja yllätyksiä. Lempparini ovat esimerkiksi "iso hiihto" tai "matala juoksu" bodyattackissa. Parasta! Olen muuten jo kahden edellisen Suomi-reissuni aikana luonnostellut postausta siitä, miten jumppatunnit Turussa eroavat piilaaksolaisesta meiningistä. Olen aiemmin alle vuoden Kaliforniassa asumisen jälkeen kirjoittanut amerikkalaisesta ryhmäliikunnasta (jutun löytää täältä), mutta sittemmin ryhtyessäni itse ohjaajaksi ja vieraillessani Suomessa useammin olen luonnollisesti tutkaillut asiaa uudelta näkökantilta. Ehkäpä saan taas inspiraatiota palata aiheen pariin. Sanottavaa siitä kyllä olisi.

Tänään en jumppaan kerennyt, koska mieluummin sentään näen perhettä ja ihan joka päivä ei riitä aikaa molempiin, etenkään niiden rajallisten kesäaikataulujen kanssa. Huomenna olisi taas uudet mahdollisuudet. 

Mitäs muut ulkosuomalaiset haluavat tehdä heti ensimmäisten Suomi-päivien aikana? Perheen ja kavereiden tapaamista ei lasketa, se nyt on luonnollisesti monella ykkönen, myös minulla. :) 

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Matka kohti Green Cardia, osa 5: Green Cardit myönnetty, mutta ei vastaanotettu ja edessä on ulkomaanmatka

Saimme maanantaina tiedon siitä, että meille on myönnetty Green Cardit. Jee! Päätös tuli toisaalta juuri oikeaan aikaan ja toisaalta se olisi voinut tulla mieluummin vasta kolmen viikon päästä. Sillä me olemme juuri nyt lähdössä reissuun Suomeen. Ulkomaille. USA:n rajojen ulkopuolelle. Eikä meillä vielä ole sitä fyysistä Green Card -korttia. Tämä aiheuttaa pienoisia hankaluuksia. Mutta siitä lisää kohta. Käydään ensin lyhyesti lävitse pitkä hakemusprosessi.
"It is with great pleasure that we welcome you to permanent resident status in the United States", ilmoittaa USCIS. Green Card oikeuttaa siis pysyvään oleskeluun Yhdysvalloissa, joskin kortti pitää uusia.

Green Card -hakemusprosessi


Jos ottaa huomioon koko prosessin, Green Cardin anominen on aika pitkä kuvio. Papereiden kerääminen ja mieheni työpaikkaa koskeva Labour Certification -prosessi alkoi loppuvuodesta 2015. Mieheni Application for Permanent Employment Certification -hakemus eli PERM-hakemus lähti vetämään maaliskuussa 2016. Heinäkuussa 2016 saimme tietää hakemuksen menneen satunnaiseen audittiin eli tarkistukseen. Näistä prosesseista voi lukea lisää täältä GC-postaussarjani 1. osasta.

Marraskuun 2016 alussa auditti oli hyväksytysi läpäisty ja PERM hyväksytty. Edessä oli lääkärintarkistus, sillä Green Card -hakemukseen tarvitsee lääkärin todistuksen. Näistä jännittävistä tapahtumista olen kirjoittanut postaussarjani 2. osassa.

Vasta kun PERM oli hyväksytty ja lääkärintodistukset saatu, saattoi sen Green Card -hakemuksen laittaa sisälle. Oikeasti hakemuksen nimi ei ole mikään Green Card -hakemus, mutta anyway. Kaikkien tarvittavien papereiden kasaaminen kesti kuukauden, mutta lopulta joulukuun 2016 lopussa hakemuksemme lähetettiin United States Citizenship & Immigration Services -virastoon eli tuttavallisesti USCIS:een. Hakemuspaketista voi lukea postaussarjani 3. osasta.

GC-hakemuksen lähettämisestä lähtien prosessi olikin tehokkaampi kuin oletin, vain noin 6 kuukautta. Meillä oli Premium-käsittely (joka tosin koski vain hakemuksen yhtä osaa), joten se nopeutti prosessia. Jotkut kaverini ovat laittaneet hakemuksensa ennen minua, eivätkä ole vielä saaneet päätöstä. Myös sillä, mikä USCIS:n keskus käsittelee hakemuksia, on vaikutuksensa. Meidän hakemus oli Nebraskassa.

Vain pari viikkoa hakemuksen lähettämisen jälkeen meille tuli kutsu Biometrics-tilaisuuteen antamaan sormenjäljet. Kävimme antamassa jäljet tammikuun 2017 puolessa välissä. Se oli kohtalaisen nopea tapahtuma ja olen kirjoittanut siitä täällä 4. osassa.

Maaliskuun alkupuolella saimme postitse väliaikaiset Employment Authorization & Travel Document -kortit eli ns. Combo Cardit. Niiden avulla saa tehdä töitä (meillä tosin oli työluvat jo ennestään tietenkin) ja matkustaa ulkomaille GC-prosessin aikana. Noiden korttien saapumisen jälkeen olemmekin vain odotelleet.

Päätös Green Cardien myöntämisestä annettiin kesäkuun 19. päivä 2017.
Näitä maisemia saa ihastella jatkossakin. Kuva otettu asuinkompleksimme yhden talon pihaterassilta. Tässä näkyy siis oikeastaan takapihamme.

Kun Green Card on myönnetty, sen kanssa täytyy tulla Yhdysvaltoihin. Vai täytyykö?


Perjantaina saimme kotiin päätökset Green Cardien myöntämisestä. Itse kortit tulevat kuitenkin postitse erillisessä kirjekuoressa. Saimme tiedon, että kortit ovat lähteneet torstaina postitse meille kotiin. Ja nyt päästäänkin siihen kinkkisempään osaan.

Kun mieheni tekstasi minulle maanantaina tiedon siitä, että olemme saaneet Green Cardit, minä kirosin. En siksi, että GC oli myönnetty, vaan siksi, että se on myönnetty juuri nyt, 6 päivää ennen kuin me olemme matkustamassa ulkomaille. Mitäs kun fyysiset kortit eivät ehdi tulla postissa, emmekä saa niitä mukaan reissuun? Olen kuullut L-viisumien inaktivoituvan sillä hetkellä, kun GC myönnetään. Niiden kanssa ei siis voi maahan enää palata. En tiedä, onko tämä ihan totta vai ei, mutten halua kokeilla. Combo Cardien voimassaolosta sen jälkeen, kun GC on myönnetty, en tiedä. Mieheni lähetti heti korttien myöntämispäätöksestä kuultuaan sähköpostin lakifirmalle, mutta minä lähestyin asiaa käytännönläheisemmin: kyselin Piilaakson muilta suomalaisnaisilta, oliko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa, jossa GC putkahtaa postiin ulkomailla ollessa.

Tästä aiheesta on tarinoita melkein niin monta kuin tarinoiden kertojiakin. Mikään tässä postauksessa mainitsemani ei siis ole ainoa oikea totuus. Jos GC-asiat mietityttävät, älkää ottako lainopillisia vinkkejä postauksistani, vaan kääntykää lakifirmojen puoleen - ja nekin antavat muuten erilaisia vastauksia muiden suomalaisten puheista päätellen. Kukaan ei siis oikeasti varmaan tiedä.
Jatkossakin saamme ajella näitä isoja teitä. Kuvassa kotimme ohi menevä expressway harvinaisen hiljaisena ajankohtana.
Sain vastauksia laidasta laitaan: Joku oli saanut lakifirmaltaan neuvon, että GC on ehdottomasti oltava, kun Yhdysvaltoihin palaa. Kuulemma jos maahan pyrkii GC:n myöntämisen jälkeen muulla kuin sillä GC:lla, rajaviranomainen voi tulkita sen siten, että henkilö on hylännyt GC:nsa. Kiva juttu. Sehän siitä vielä puuttuisi, että menettäisi tämän kortin, jonka hakeminen on ollut iso prosessi. Joku toinen taas oli saanut lainoppineilta neuvon, että Combo Cardin (oikeasti termi on Advance Parole eli AP-status) kanssa voi hyvin tulla vielä takaisin maahan, jos maasta on lähtenyt ennen GC-päätöksen saamista. Mutta kun meille on jo myönnetty GC. Me emme ole ulkomailla myöntöhetkellä - me emme vain ehdi saada kortteja postissa. Muutamalla ihmisellä on ollut valokuva tai skannaus matkan aikana postiluukkuun tulleesta Green Cardista ja he ovat tulleet maahan AP-statuksilla. Mieheni kollega on tullut näin, eikä rajaviranomaista ollut edes kiinnostanut koko GC-kuva. Sitten oli vielä joku, joka oli saanut neuvon olla vastaavassa tilanteessa yhteydessä USCIS:een. Hän oli saanut akuutin ajanvarauksen ja passiinsa jonkinlaisen väliaikaisen leiman, joka oikeutti hänet palaamaan maahan.

Ihmiset kuitenkin muistuttelivat minua, ettei se Combo Card (AP-status) takaa pääsyä maahan. Tämä on ihan fakta, joka lukee siinä kortissa. Jokainen tilanne harkitaan yksilökohtaisesti. Combo Cardilla maahan pyrkiessä joutuu sitä paitsi lähes automaattisesti erikoistarkistukseen, jossa tilanne syynätään läpi. Odotusaika ihmisillä sen ensimmäisen rajalla tapahtuvan jonotuksen jälkeen on ollut 3-6 tuntia. Ei paljon innostaisi pitkän lennon jälkeen istuskella jossain rajaviranomaisen odotushuoneessa... Jos GC:ta ei olisi myönnetty meille tässä vaiheessa, meidän ensisijaiset vaihtoehtomme maahan palaamiseen olisivat olleet ne L-viisumit, jotta voisimme välttää ylimääräiset odottelut ja tarkistukset. Nyt sitä vaihtoehtoa ei kuitenkaan oikein enää ole.

Jos näistä muiden suomalaisten tarinoista opin jotain, niin sen, että yhtä lainmukaista tapaa tässä tilanteessa ei ole. Käytäntöjä on monia, ja lopputulos riippuu pitkälti vain siitä rajaviranomaisesta.

Mutta sitten tuli vastaus lakifirmalta mieheni lähettämään sähköpostiin. Mieheni oli sähköpostissaan ilmoittanut, että tarvittaessa saamme kaverit auttamaan meitä Green Cardiemme saamisessa Suomeen. Lakifirman avustaja oli sitä mieltä, että näin on hyvä tehdä: pyytäkään kavereita lähettämään kortit postissa. En tiedä, mitä hän olisi vastannut, jos mieheni ei olisi maininnut tästä helposta mahdollisuudesta.
Täällä päivystettiin vielä eilen toiveissa se, josko kortit sittenkin ehtisivät vielä tulla. Täällä jaetaan perusposti myös lauantaisin. Valitettavasti tällä kertaa postipoika ei polkenut ihan niin nopeasti, että kortit olisivat saapuneet. 

Ilman Green Cardeja lähdetään siis, mutta toivottavasti niiden kanssa palataan


Meillä on oikeasti aika hyvä tilanne, sillä mieheni kollega ja hänen vaimonsa ovat lähtemässä Suomeen ihan vähän meidän jälkeemme. Me olemme antaneet heille postilaatikkomme avaimen, ja he käyvät nappaamassa kortit mukaansa. Joudumme hakemaan kortit pääkaupunkiseudulta, mutta se on pieni vaiva. Suunnitelma B on se, että toinen kollega lähettää kortit meille kuriirilla, jos ne eivät jostain syystä saavu ennen kuin kaverimme lähtevät omalle reissulleen.

Loppujen lopuksi kävi siis hyvä tuuri siinä, että päätös tuli tässä kohtaa. Jos se olisi tullut vasta sen jälkeen, kun olemme jo lähteneet, meillä olisi kaikki avaimet mukana, eikä kukaan pääsisi postilaatikkoomme.

Näin siis mennään. Kunhan mikään ei nyt menisi pieleen. (Kortit katoavat postissa, kaverimme hukkaavat ne matkalla...:D) Me suuntaamme tänään Suomeen! Ja suoralla lennolla SFO:lta Helsinki-Vantaalle. Woot woot!