Kotirouva kertoo: Tältä ensimmäinen vuosi tuntui

Ajattelin nyt vähän yrittää eritellä sitä, miltä tämä ensimmäinen vuosi on minusta tuntunut, erityisesti kotirouvan rooliani ajatellen. Minulla on tunteita ja mielipiteitä niin paljon, että punaista lankaa oli vähän vaikea löytää. Vuorossa siis megapitkäpostaus.

Tämä on vaikein postaus, jota koskaan olen tänne kirjoittanut, ja olenkin vatvonut tätä päivätolkulla suuntaan ja toiseen. Olen kirjoittanut joitain kappaleita, sitten kopioinut ne talteen toisaalle ja poistanut tästä, koska pidin niitä liian henkilökohtaisina. Sitten olen liittänyt niitä jälleen takaisin tähän, meinannut taas poistaa, mutta päätynyt kuitenkin lopulta jättämään ne. Voisin kertoa näistä asioista kavereilleni, perheenjäsenilleni ja jopa työkavereilleni, joten kaipa voin sitten julkaista näitä blogissakin.

Mitä suunnittelin tekeväni ja mitä tein?

Minulla ei ollut ennen muuttoa kovin selkeitä tai täsmällisiä odotuksia sen suhteen, millaiseksi elämäni täällä Piilaaksossa kotirouvana muodostuu. Silloin, kun muuttoa järjesteltiin ja suunniteltiin ja kun kävin kokopäivätyössä, oli liian absurdia yrittää kuvitella toisenlaista elämää. Minulla oli tietenkin suunnitelmia siitä, mitä alkaisin täällä tehdä sitten, kun minulla on kaikki aika maailmassa. Näin vuoden jälkeen voin todeta, että olennainen osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Konkreettisiin ja selkeisiin suunnitelmiini kuului 1) blogin perustaminen ja bloggailu, 2) kielikurssilla käyminen, 3) tavoitteellisen liikunnan ja urheilun harrastaminen, 4) kokkailun ja leipomisen aloittaminen ja 5) kirjojen lukeminen, sillä olin pitkään halunnut lukea kunnolla ja enemmän, mutta syystä tai toisesta en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut.

Ykköskohdan olen tietenkin toteuttanut ja vieläpä hyvinkin, ja tästä uudesta harrastuksesta riittää hyvin tekemistä seuraavallekin vuodelle. Myös kakkoskohdan olen tehnyt, sillä kävin siellä kielikurssilla. Kurssille meneminen auttoi pääsemään täällä alkuun siinä suhteessa, että lähdin kotoa pois ja solmin muutaman sosiaalisen kontaktin, vaikka kielellisesti en saanutkaan kurssista paljoa irti.

Olen myös tehnyt kohdan kolme, tosin en ehkä ihan sillä "tavoitteellisella tavalla", jota suunnittelin. Liikunta on edelleen olennaisin osa arkipäivääni, mutta se ei ole ollut erityisen tavoitteellista, vaan olen tehnyt sitä, mikä tuntuu hyvältä. Toisaalta en koskaan määritellyt itselleni, mitä tarkoitan tavoitteellisella, joten miten ihmeessä olisin voinut toteuttaa tällaisen puutteellisen suunnitelman... Minun oli tarkoitus aloittaa crossfit, mutta olenkin jumiutunut ryhmäliikuntaan ja satunnaiseen saleiluun. Tavoitteellisen liikunnan suunnitelmaan sisältyi ainakin lievästi toive siitä, että olisin myös alkanut syödä hiukan terveellisemmin, sillä kuvittelin, että kun ei tarvitse stressata töitä, ei tarvitse vetää niitä herkkujakaan niin paljon. En tiedä, miksi kuvittelin ruokavalion ja työn kulkevan käsi kädessä. Eivät ne nimittäin kulje. Mikäli mahdollista, syön nykyään ehkä jopa enemmän herkkuja (ainakin epäterveellisempiä sellaisia) kuin söin Suomessa, vaikka ruokavalioni muutoin onkin hyvä.

Näin jälkikäteen voin myöntää, että viime keväänä muuton jälkeen yritin hieman pakonomaisesti täyttää liikunnalla sen ajan, joka ennen oli kulunut työntekoon. Varmaan minua ahdisti liikaa ajatus siitä, että olisin "vain kotona tekemättä mitään". Toki myös halusin harrastaa liikuntaa, sillä työn ohessa siihen ei Suomessa koskaan ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta ei se keväinen meininkini ollut ehkä ihan tervettä - täällä mainitsemat polvikivut olivat vain yksi oire, joka minulle tuli, sillä kärsin loppukeväästä myös hiukan sekaisin menneestä hormonitoiminnasta, kummallisista sydämentykytyksistä (oma diagnoosini) ja nukahtamisongelmista (joskin niistä olen kärsinyt melkein aina). Muutamina aamuina heräsin ja koin kamalaa ahdistusta siitä, että muutaman tunnin päästä olisi jokin jumppatunti, johon "pitää mennä". Ja minähän menin. Kyllä töihinkin piti mennä aina silloin, kun ei olisi huvittanut.

Mitä tulee listani nelos- ja vitoskohtaan, suunnitelmani eivät ole pitäneet. Olisihan se pitänyt tietää, ettei muutto muuta persoonallisuutta. ;) En jaksa yleensä kokkailla mitään, mikä ei ole tehtynä ja valmiina syötäväksi noin puolen tunnin päästä, en vaikka aikaa olisi tarjolla miten paljon tahansa ja vaikka miten kuvitelma kokkailevasta kotirouvasta olisikin hieno. Joskin nyt viime aikoina olen kokkaillut hiukan enemmän kuin ennen, kun aloin tehdä niitä keittoja. Minun piti myös opetella leipomaan ruisleipää, mutta enhän minä mitään ole opetellut. Mutta ei kyllä ole ollut tarvettakaan, sillä pakkasessa on koko ajan ollut Ruispaloja.

En ole myöskään lukenut, vaikka roudasin kirjoja, joita omistan ja joita en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut lukea, matkalaukuissa mukanani tänne ja vaikka pyysin miehen äitiä ja siskoa tuomaan keväällä vielä muutaman kirjan mukanaan. Tuolla ne makaavat kaapissa. Kerran uima-altaalla avasin yhden, mutta sain luettua noin 10 sivua ja sitten se jäi. Tässä vuodenvaihteen jälkeen, noin 10 kuukautta muuton jälkeen, aloin lukea, mutta jostain käsittämättömästä syystä päätin lukea Harry Potterit englanniksi kuudennensadanseitsämänkymmenennenkolmannen kerran. Toooosi kehittävää. Olen kuitenkin ehkä nyt päässyt vähän kiinni lukemisen makuun ja lainasin kaveriltani yhden kirjan, jonka olen pitkään halunnut lukea ja jonka sain jopa luettua kokonaan nopeasti. Senkin kirjan on kirjoittanut J. K. Rowling eli ei ollut minulle mikään kovin suuri kehitysaskel, haha. Mutta ehkä se tästä. Seuraavaksi voisin miettiä kirjastokortin hankkimista, mikä minun piti tietenkin tehdä heti muuton jälkeen... (Mistä vetoa, niin menee toinen vuosi, eikä korttia näy.)

Listani siitä, mitä halusin täällä tehdä, sisälsi muitakin asioita kuin jo mainitut. Kirjastoon tutustumisen lisäksi minun piti käydä museoissa, katsomassa San Josen ja Piilaakson mestoja, ylipäänsä tutkia paikkoja ja koluta ruokakauppoja. En ole tehnyt noista yhtäkään. En kertaakaan ole lähtenyt yksinäni tutkimaan yhtään mitään paikkaa; tosin kavereiden kanssa olen totta kai jonkin verran liikuskellut. Toisaalta, kun googlettaa, mitä katsomista San Josessa olisi, lista ei ole kovin houkutteleva.

Etukäteispelkoni muuton ja kotirouvana olemisen suhteen

Mitkä sitten olivat pelkoni ja ovatko pelot toteutuneet? Vaikka lähdin Piilaaksoon mieheni työn takia todella iloisin ja avoimin mielin (olinhan itse asiassa alun perin se, joka sanoi ääneen, että lähdetään vaan), olihan minulla epäilykseni, totta kai oli. Näin jälkikäteen harmittaa, etten kirjoittanut ajatuksiani ylös ennen muuttoa, koska nyt olisi huomattavasti helpompi katsoa taaksepäin ja pohdiskella.

Sosiaaliset suhteet

Minua vähän epäilytti sosiaalisten suhteiden saaminen. Mistä ihmeestä aikuinen, joka ei käy töissä, voi saada tuttuja? Uusien ihmisten tapaamisen suhteen olen tietyllä tavalla yllättynyt, vaikka olenkin hiukan pettynyt itseeni. Sosiaalisia suhteita olisi vähän helpompi saada täällä kuin oletin. Siis olisi. Olen tavannut ihmisiä kielikurssilla, Facebookin ja Meetupin kautta sekä asuintalomme altaalla ja kuntosalilla. Tosin Meetup-tapaamisissa en ole käynyt kuin pari kertaa silloin keväällä, vaikka ne olisivat varmasti oivallisia paikkoja saada tuttuja ja kavereita.

Ongelmani taitaa olla se, että olen ollut aika laiska rakentamaan ja ylläpitämään näitä uusia sosiaalisia kontakteja. Kun vastapuolet ovat selvästi kärsineet samasta ongelmasta, tulos ei ole mikään erikoinen. Minulla on ihmisiä, joita tapaan päivisin vaikkapa lounaalla, mutta en säännöllisesti. Minulla olisi varmasti viikottain ihmisiä, joiden kanssa voisin tehdä asioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Esimerkki: Tapasin elokuussa yhden ikäiseni naisen, jonka kanssa meillä on yksi hyvin vahva sama kiinnostuksenkohde. Sovimme pitävämme yhteyttä ja tapaavamme. En ollut häneen uudelleen yhteydessä (eikä hänkään minuun) ennen kuin vasta tammikuun alussa eli 4 kuukautta ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mutta kun otin yhteyttä, me sovimmekin heti kahvilatreffit. Niin että kyllä sitä vain itseä saa syyttää, jos ei ole kavereita.

Paitsi etten ole aivan varma siitä, onko minulla mitään aihetta syyttää itseäni. En tunne oloani useinkaan erityisen yksinäiseksi. Totta kai joskus koen eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta ne eivät hallitse elämääni eivätkä ole haittaavasti läsnä. Kun kävin Suomessa, eräs kaverini kysyi, mikä on suurin tekijä siinä, että olen viihtynyt ja pärjännyt täällä. Vastasin, että se, että olen aina osannut olla yksinäni ja jopa tykännyt siitä. Minä en kaipaa pulputtavaa ihmislaumaa tai edes yhtä ihmistä hengailemaan kanssani, jotta olisin tyytyväinen. Mutta kyllä silti myönnän, että tämä tekijä, joka tekee olemisestani ja selviytymisestäni helppoa, on samalla myös ehkä suurin kompastuskiveni. Eräs kaverini luki tästä postauksestani, että minulla on paljon päiviä, jolloin juttelen vain mieheni kanssa, ja kertoi minulle, että tieto tästä oli aika havahduttava. Hänen sanansa puolestaan havahduttivat minua. En tiedä, koenko tätä runsaiden sosiaalisten suhteiden puuttumista niin pahana ongelma kuin ehkä pitäisi. Ajattelen ehkä niin, että enhän minä Suomessakaan arkisin hengaillut kavereiden kanssa. Mutta toisaalta silloin näin ihmisiä töissä ja nyt en käy töissä... Olenko mökkihöperöitynyt täällä, mutta huomaamattani?

Olen tällä hetkellä kuitenkin erittäin tyytyväinen niihin sosiaalisiin kontakteihin, joita minulla täällä on, sillä ne ovat monipuolisia. Olen tutustunut suomalaisten lisäksi mm. aasialaisiin, keskieurooppalaisiin, eteläeurooppalaisiin ja venäläisiin. Ennen muuttoa pelkäsin, että tutustun täällä vain suomalaisiin.

Kotirouvan taloudellinen asema 

Yksi huolenaiheeni ennen muuttoa liittyi siihen, miten elämä muodostuu taloudellisesti, kun minä en käy töissä, ja siihen, miten oppisin elämään dependant spousena eli puolisona, joka ei tienaa itse omaa rahaa. No, rahasta meillä ei ole koskaan tapeltu, vaikka muista asioista tapeltaisiinkin, eikä muutto tänne ole muuttanut sitä tilannetta. En koe, että elämäni olisi hirveän paljon muuttunut siitä, mitä se oli Suomessa rahankäytön kannalta paitsi siten, että joskus kysyn (tai sitten vain informoin :D) mieheltä, jos suunnittelen ostavani jotain vähänkin kalliimpaa. Hiukan ehkä saatan joskus potea huonoa omaatuntoa, jos ostan jotain, ja totta kai aika ajoin tuntuu ikävältä kysellä puolisolta, voinko nyt ostaa sitä ja tätä, mutta toisaalta itsepähän kysyn - ei minun tarvitsisi. Toisaalta tässä kohtaa täytyy huomioida se, että omat henkilökohtaiset menoni ovat pienentyneet entisestä, sillä kosmetiikkaan ei mene niin paljon rahaa, kun ei tarvitse meikkailla joka päivä, eikä vaatteitakaan tarvitse pahemmin shoppailla, kun en käy töissä.

(Ja niille kateellisille, jotka kiroavat sitä, kun kaksi ihmistä elelee yhden ihmisen palkalla, tiedoksi, että tämä meidän täällä elely on väliaikainen järjestely ja ettei meille esimerkiksi tällä hetkellä kerry kummallekaan minkäänlaista eläkettä, ei Suomeen eikä Yhdysvaltoihin, ja sehän on aika huono juttu. Jos haluaisi kerryttää eläkettä, täällä pitäisi nyt aloittaa eläkesäästäminen nykyisestä palkasta. Puhumattakaan siitä, jos tulee terveydenhuollon kustannuksia tai muita. Kyllä Tyksin parinkympin laskut kalpenesivat siinä rinnalla.)

Suomalainen nainen ei yleensä ole riippuvainen miehestään, jos nyt saa tällä tavalla yleistää. Suomessa naiset käyvät töissä, yleensä myös monet pienten lasten äidit, ja ansaitsevat itse omat rahansa. Taloudellinen riippuvuus toisesta ihmisestä on minulle ihan uusi tunne. Voisi kuvitella, että tämä olisi ollut isokin juttu, mutta ei se ole ollut. En tiedä miksi ei. Varmaan siksi, kun mitään ongelmia ei ole ilmennyt.

Kotirouvien taloudellinen riippuvuus on aihe, josta ei mielestäni kauheasti puhuta ääneen esimerkiksi blogimaailmassa. Aihe on tietenkin hyvin henkilökohtainen ja herättää helposti negatiivista palautetta, mikä on ehkä syy sille, miksi aiheesta ei puhuta. Itsekin pähkäilin aika kauan, haluanko julkaista tätä tekstiä täällä. Tahdon kuitenkin tuoda tässä blogissani esiin eri puolia nykyisestä elämästäni, ja onhan tämä puoli aika iso osa. Tämä taloudellinen riippuvuus on muuten myös sellainen seikka, jota on vaikea käsitellä muista kulttuureista tänne Piilaaksoon tulleiden kotirouvien kanssa. Hyvänä esimerkkinä olkoon vaikka se, kun tapasin niitä aasialaisia kavereitani kerran kauppakeskuksessa. Minulla oli käsilaukku, jonka merkki ja sitä kautta tietenkin myös hinta on näkyvillä, jos pienen logon sattuu tunnistamaan. Kaverini kehui tätä laukkuani ja kysyi heti, onko mieheni ostanut sen minulle. Kerroin ostaneeni sen itse. "You bought it yourself?" kaverini kysyi epäuskoisen oloisena. "Yeah, when I lived in Finland and when I was working", minä selitin. Tämän kuultuaan kaverini päästi hämmästyneen äänen ja kääntyi toisen kaverimme puoleen ja sanoi: "Did you hear that? She bought that herself!" Ja siinä he sitten kummastelivat tätä suurta ihmettä.

Täällä sitä vain tajuaa konkreettisesti sen, miten erilaisista maailmoista me tulemme tähän samaan maahan ja samasta syystä. Vaikka toisaalta en minä uskaltanut tiedustella, mikä oli taustana siihen, että he kummaksuivat sitä, että olin ostanut itselleni jotain täysin miehestäni riippumatta ja täysin omilla rahoillani. Hekin ovat kuitenkin kotimaissaan asuessaan olleet työelämässä.

Miehen työmatkat ja -päivät

Myös miehen työmatkat saattoivat ehkä vähän huolettaa minua ennen tänne muuttoa, sillä mieheni sanoi ihan suoraan, ettei hän ainakaan vähempää matkustele kuin Suomessa työskennellessään, jolloin hän silloinkin matkusteli välillä aika paljon ja pitkään. En ole kokenut miehen reissuja ongelmallisina - en tietenkään, sillä olenhan löytänyt oivan tavan selviytyä niistä: olen lähtenyt mukaan! En etukäteen koskaan ajatellut, että voisin lähteä miehen mukaan, enkä oikein tiedä, mistä yhtäkkiä tajusin sen mahdollisuuden. Mutta olen siis matkustanut tämän vuoden aikana enemmän kuin olisin osannut odottaa. Miehen mukana olen käynyt Dallasissa, Chicagossa ja Kanadassa. Näillä reissuilla olen luonnollisesti kulkenut yksikseni miehen ollessa töissä, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen.

Täällä kotonakaan miehen pitkät työpäivät eivät ole haitanneet minua, sillä olemme aina kuuluneet pariskuntina niihin, jotka osaavat olla yhdessä ilman, että joka hetki pitää nysvätä yhdessä. Sitä paitsi oikeastaan mieheni ei työskentele täällä paljonkaan pidempään kuin Suomessa (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän tulisi kotiin aikaisin). Välillä mies tulee mielestäni jopa liian aikaisin kotiin, haha.

Sopeutumiseni siihen, etten käy töissä, ja ajankäytöstäni

Pahin kauhukuvani ennen muuttoa oli se, jos sittenkin tylsistyisin, jos en löytäisikään mitään tekemistä ja masentuisin. Joskus näin mielessäni pelottavan kuvan siitä, etten jaksa nousta sängystä ylös ihmisten aikoihin, koska ei tarvitse mennä töihin eikä ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Näihin kuviin liittyi aina olennaisesti myös kauhea kaipuu takaisin Suomeen.

Kauhukuvani eivät onneksi ole toteutuneet. Vaikka en ole kauniisti noudattanut suunnitelmat-listaani, olen saanut aikani kulumaan hyvin ja helposti. Pääosin olen siis ollut tyytyväinen siihen, ettei tarvitse käydä töissä. Suomen töitäni en ole kaivannut. Myöskään muita töitä en erityisemmin ole kaivannut, paitsi joinain hassuina lyhyinä hetkinä. (Ajattelin kirjoittaa työfiiliksistäni lisää joskus myöhemmin.)

Sopeutuminen kotirouvailuun on ollut ehkä jopa helpompaa kuin oletin, sillä aika on mennyt niin vauhdilla. Olen jo vähän kertonut tähän aiheeseen liittyvistä tuntemuksistani tuossa postauksessa, jonka jo linkitin tuolla ylempänä. Kuten tuosta postauksesta näkee, olen joutunut taistelemaan omien tuntemusteni kanssa, vaikka olenkin ollut tyytyväinen, koska olen potenut välillä huonoa omaatuntoa. Tunteeni menevät "Olen tosi tyytyväinen ja juuri näin haluan olla"-tilasta "En tee yhtään mitään järkevää ja ei näin saa olla"-tilaan. Välillä tuntuu, että olen ollut vuoden oikeasti tekemättä mitään ja että olen heittänyt aikaa vain hukkaan, koska en tehnytkään kaikkea sitä, mitä suunnittelin. Vaikka toisaalta olenhan minä tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnutkin, minkä luulisi olevan hyvä juttu. Joskus vain tuntuu siltä, etten ole tehnyt tarpeeksi tai en tarpeeksi mielenkiintoisia asioita tai en yhtä paljon kuin muut vastaavassa tilanteessa olevat. Mutta eihän muihin voi verrata, sillä meillä on kaikilla omat lähtökohdat, heikkoudet ja mieltymykset.

Aika on tosiaan mennyt vauhdilla ja minun on yleensä vähän vaikea kertoa ihmisille konkreettisesti siitä, miten olen saanut aikani kulumaan. Todennäköisesti juuri sen takia, että aika tuntuu kuluvan vauhdilla, olen välillä oikein joutunut ihmettelemään sitä, miksi en ole saanut tehtyä joitain asioita, joita haluaisin tehdä ja joita suunnittelin tekeväni, vaikka sitä aikaa tässä olisi.

Luin sitä Annika Oksasen väitöskirjaa, josta jo mainitsinkin pari postausta sitten. Oksanen kirjoittaa, että kotona olemisen voidaan tulkita olevan tietynlainen kokemuksellinen tila. Ei tästä tilasta nyt sen enempää, mutta Oksanen mainitsee tähän kokemukselliseen tilaan liittyvän Betty Friedanin teorian, jonka mukaan kotona olemiseen liittyy aina vahvasti "selittämätöntä tyhjyyttä", jota kotirouvat itse kuvaavat ei-olemisen tilaksi. Kun kotona olemista verrataan ansiotyössä käymiseen, syntyy mielenkiintoinen paradoksi: kotirouvilla olisi aikaa, jota ansiotyössä käyvinä heillä ei olisi, mutta kotona ollessaan he eivät pysty hyödyntämään näitä ajallisia resursseja, sillä he menettävät helposti kykynsä keskittyä. (Ks. lähteet väikkäri s. 102 ja lähdeluettelo.) Tunnistan niin itseni tästä. Vaikka olenkin ollut tyytyväinen, olen kyllä välillä ollut todella turtunut. Siinä mielessä siis, että aikaa on, mutta joko en osaa tai en jaksa käyttää sitä. Ei taida olla hyväksi, jos aikaa on liikaa. Tämä on tietenkin todella yksilöllistä, mutta itse ainakin olen välillä niin saamaton, että liiallinen aika näköjään vain pahentaa taipumustani olla hoitamatta asioita. Olin kyllä vähän helpottunut, kun luin tuota teoriaa tuosta väikkäristä. En siis ole ainoa, joka kokee näin. Ja tähän olooni on olemassa joku fiksu akateeminen teoriakin, vau. ;)

Tämän Betty Friedanin mukaan muuten kotirouvuus on väärä valinta, ja hänen mielestään nainen saa kaiken henkisen kapasiteettinsa käyttöön vain menemällä ansiotöihin. En ole samaa mieltä (eivätkä ole väikkärissä referoidut kaikki muutkaan tutkijat). Kuulostaa vähän sellaiselta naisasioiden liialliselta höpötykseltä. Mutta joo, nämä Friedanin jutut, joita tuossa väikkärissä lainataan, ovat uusimmillaankin vuodelta 2001 ja toisena mainittuna vuosilukuna on joku 60-luku, joten se siitä. Ehkä joku on vähän ajankohtaisempaa mieltä, jos jaksaisi etsiä tästä aiheesta enemmän. Mutta kun minä elän tässä "ei-olemisen tilassa", niin en kyllä jaksa.

"Vain" miehen vaimona oleminen eli toisin sanoen mitä en osannut odottaa

Kuten olen kertonut jo tuossa aiemmin linkitetyssä postauksessani, suosituin kysymys, johon joudun vastaamaan, on se, mitä minä teen täällä. Joskus tämä kysymys esitetään minulle selkeällä painotuksella: "Mitä sinä täällä sitten teet?" Vaikka painotuksen vertailukohtaa ei lausuttaisikaan ääneen, sanomatta jäänyt on kuitenkin selkeästi ilmassa: "Miehesi on täällä töissä, mutta mitä sinä täällä teet?"

Tämä on yksi esimerkki siitä, miten minusta on yhtäkkiä hyvin konkreettisesti tullut "jonkun vaimo", jonkun käsipuolessa menijä ja jonkun toisen asioiden takia tänne kulkenut. Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 10 vuotta, mutta naimisiin menimme vasta juuri ennen muuttoa. Avopuolisous ei koskaan Suomessa erityisemmin määritellyt olemistani, enkä usko, että aviopuolisous olisi 9 vuoden yhdessäolon jälkeen tuonut olooni mitään eroa, jos olisimme jääneet Suomeen. Kuvittelin, ettei avioliitto muuta mitään, eikä se tietenkään muuttanutkaan. Muutoksen toi muutto ulkomaille miehen työn perässä.

Vaikka minulle ja kaikille muillekin on tietenkin selvää se, että olen tullut tänne mieheni työn takia, minulle on kuitenkin vasta tässä ensimmäisen vuoden aikana hahmottunut se, miten vahvasti minusta on tullut vaimo ja miten suuresti vaimous on tullut olemistani määritteleväksi tekijäksi. Tätä tuntemusta on vähän vaikea pukea sanoiksi. Oloni perustuu vain sellaiseen vähän yleiseen fiilikseen: Ensimmäinen asia, joka minulle sanottiin saapuessani tähän maahan, oli "Whatever happens to him, you follow", ja se antoi jo aika mielenkiintoisen lähtökohdan. (Tämä lausahdus oli kyllä mielestäni hauskaa, ja siitä onkin tullut sisäpiirin vitsi meidän perheessä.) Jatkuvasti joudun aloittamaan tarinan siitä, miten olen tullut Kaliforniaan, kertomalla miehestäni ja hänen tilanteestaan ja vastailemaan kysymyksiin siitä, mikä firma on kyseessä, mitä firma tekee ja mistä se on kotoisin. Kun tapaan uusia samassa tilanteessa olevia ihmisiä, miesten työpaikat tulevat yleensä puheeksi, joskus vain lyhyesti, mutta silti. (Tosin minusta ne ovat mielenkiintoisia tietoja.) Jos parempia tuttuja ja kavereita ei lasketa, kukaan ei pahemmin ole kysynyt, mitä minä olen tehnyt työkseni, vaikka nyt en työskentelekään. Ja jatkuvasti edelleen minulta kysytään, miten minun aikani nyt kuluu tai mitä minä aion ruveta tekemään, selkeänä vastakohtana sille, että mieheni käy töissä. Näiden kokemusten valossa on aika vaikea olla ajattelematta olevansa "vain se vaimo".

Vaikka toisaalta onhan se, kun joku kysyy, mitä minä täällä teen, kun mieheni tuli tänne töihin, hyvin henkilökohtaisesti juuri minulle yksilönä suunnattu kysymys (ellei tuo vastakohtapainotus ole siis hyvin vahvasti läsnä). Näiden omien tuntemusteni taustalla onkin varmasti ainakin osittain, ellei jopa kokonaan, se, kun minulla ei itselläni ole täällä tiettyä juttua, jota olisin alkanut tehdä, tai niitä töitä. Jos voisin heti kuuluttaa työskenteleväni asian x parissa, en ehkä kokisi vaimoutta niin suurena seikkana. Esimerkiksi kun Suomessa olin miehen kanssa jossain (työ)tapahtumassa mukana, koin vahvasti olevani oma itseni ja oma yksilö, sillä minulla oli selkeä oma ammatti, työ ja elämänpiiri. Mutta täällä olen useamminkin kuin vain kerran tuntenut olevani enemmän vain mukanaroikkuja, etenkin silloin, jos puheeksi on tullut se, mitä minä täällä teen. Tässä kokemuksessani ei vaikuttaisi olevan mitään järkeä, sillä vaikkapa juuri miehen työpaikan porukka koostuu tasan neljästä muusta Suomesta muuttaneesta, joiden vaimot ovat yhtälailla tulleet tänne mukaan (joskin heillä on jokin oma juttu, jota he tekevät). Mutta eiväthän tunteet ole aina rationaalisia. Ja sitä paitsi - "Whatever happens to him, you follow" on totta: enhän minä edes olisi täällä ilman mieheni työtä, joten kaipa on ihan itsestäänselvää, jos vaimous määrittelee olemistani täällä.

Vaimous ja kotirouvuus ovat termejä, joilla ei välttämättä tässä yhteydessä tarvitsisi olla kielteistä kaikua. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni muitakin termejä, joiden negatiivisuus on jo aikalailla selkeämpää. Olen alkanut kutsua itseäni välillä joissain yhteyksissä loisijaksi tai vapaamatkustajaksi. Teen tämän leikilläni, mutta väistämättä olen ajautunut pohtimaan, onko kyseessä sittenkin tapa piiloutua oman tyytymättömyytensä - tai häpeänsä? - kanssa leikin taakse.

Mutta ei se vaimous koko elämääni tietenkään määrittele. Minulla on omat harrastukset ja omat tekemiset, enkä todellakaan istu kotona odottamassa, että mies tulisi töistä kotiin. Minä olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä mieheni tai hänen työpaikkansa kanssa. Minä ajattelen paljolti vain itseäni: en ole halunnut töihin juuri sen takia, että ajattelen itseäni ja sitä, että minä en nyt jaksa tehdä töitä, vaan tarvitsen sitä omaa rauhaa ja aikaa. Enkä tietenkään myöskään vello tällaisissa ajatuksissa, joita tänne nyt kirjoitin. Jostain syystä kirjoitettuna asiat näyttävät paljon pahemmilta ja suuremmilta kuin ne muutoin omassa mielessä ovat.

Oksasen väikkärissä puhutaan muuten tästä vaimoudestakin, sillä vaimona oleminen on väistämätön osa puolisopestiläisten (kuten Oksanen tutkimuksensa kotirouvia kutsuu) uutta statusta. En ole vielä lukenut koko tutkimusta, mutta se, mitä olen tästä aiheesta lukenut, on ollut vähän negatiivista. Tutkimusaineisto on kuitenkin 90-luvulta (vaikka väikkäri itsessään on vuodelta 2006), jolloin parisuhteet nyt muutoinkin olivat hiukan erilaisia kuin nykypäivänä.

Loppupäätelmä

Miten sitten olen sopeutunut? Lyhyesti sanottuna totean, että ihan hyvin. Koska minulla ei tosiaan ollut ennen muuttoa selkeitä odotuksia tai käsityksiä siitä, millaista elämäni täällä tulisi olemaan, en osaa sanoa, onko olemiseni vastannut kuvitelmiani. Elämäni on ollut tietyllä tavalla helpompaa kuin olisin pahimmillaan odottanut, sillä kauhukuvani eivät ole toteutuneet ja olen löytänyt tekemistä. En ole noudattanut etukäteissuunnitelmiani, mutta en silti ole tylsistynyt. Totta kai olen potenut pahaa oloa ja tylsistynyt aina välillä, mutta pääsääntöinen olotilani on ollut miellyttävä. Olen päässyt tekemään juuri sitä, mitä olen halunnut eli esimerkiksi bloggailemaan ja harrastamaan entistä enemmän liikuntaa. Olenkin saavuttanut liikunnan saralla huimia tuloksia, ja liikunta on tuonut elämääni jotain sellaista, jota en koskaan olisi kuvitellut sen tuovan (en nyt kerro mitä, sori vaan). Myös bloggailu on antanut minulle paljon: olen alkanut seurata muita ulkosuomalaisten blogeja ja saanut lisää tietoa erinäisistä asioista ja perspektiiviä omaan elämääni. Niin ja olen tavannutkin paria kanssabloggaajaa muissa kaupungeissa käydessäni. En voi muuta sanoa kuin että todella tykkään tästä uudesta harrastuksestani. Olen kotirouvailun aikana oppinut myös itsestäni uusia asioita, esimerkiksi sen, ettei kokopäivätyö ole ollut syy siihen, miksi en ole jaksanut tehdä tiettyjä asioita Suomessa asuessani. Vaikka tiesin, ettei muutto muuta ihmistä eikä poista ongelmia, olen silti joidenkin asioiden suhteen ollut yllättynyt ja täten tutkaillut omaa toimintaani ja omia motivaation lähteitäni entistä enemmän. Huh, näistä asioista voisi tehdä oman mailien pituisen postauksen.

Vuosi on kuitenkin todella lyhyt aika. Koska kevät meni sen liikuntahuuman lisäksi pitkälti ihmetellessä ja sopeutuessa, en voi edes sanoa olleeni täyttä vuotta kotona "tekemättä mitään". Enkä hetkeäkään usko, että ensimmäinen vuosi olisi ollut se koetin. Ehei, kyllä ne ongelmat ovat vasta tulossa. Olen jo aistinut niiden lähestymisen ja tietyllä tavalla niitä on ehkä jo tullutkin. Mutta siitä lisää myöhemmin.